Kuljen mielelläni erilaisissa tapahtumissa yksin          1.8.2025

Teatteri, livekeikat, festarit ja ravintolat. Käyn näissä suurimmaksi osaksi yksin. Olen aikanaan tehnyt paljon ulkomaanmatkoja yksin. En pääsääntöisesti koe yksin menemisessä yksinäisyyttä. Se ei ole vastentahtoista, vaan monissa tilanteissa tietoinen valinta. Avaan tässä vähän ajatuksiani tästä.

    Koen harmitusta ja surua sitkuttelevien, mutkuttelevien ja jossittelevien ihmisten puolesta. "Jos olisi joku kenen kanssa mennä." "Kyllä minä sitten kun mutta kun." Olen päättänyt, että sitkut ja mutkut pysyköön omasta elämästäni pois. Raha voi joissain asioissa olla realistinen este. Yksin meneminen ei milloinkaan. Kun haluan mennä jonnekin tapahtumaan, aion myös mahdollisuuksieni mukaan mennä sinne. Se ei saa jäädä kiinni siitä, lähteekö joku kanssani vai ei. Toisen kanssa tai isommalla seurueella lähteminen voi toki olla usein mukavaa. Yhteinen jaettu kokemus ja ilo. Etukäteistunnelmointi. Yhdessä kerätyt muistot. Huumori ja nauru. Fakta on kuitenkin, että paljon tapahtumia jäisi kokematta, jos niihin täytyisi aina lähteä jonkun toisen kanssa. Itsensä kanssa ei myöskään tarvitse tehdä kompromisseja. Voit olla juuri valitsemaasi aikaan valitsemassasi paikassa ilman että tarvitsee odotella, että kaikki seurueen jäsenet ovat samaan aikaan samassa paikassa. Eikä tarvitse sovitella yhteen monen ihmisen aina hieman toisistaan poikkeavia mielihaluja.

    Asioista sopiminen ihmisten kanssa on nykyään vaikeaa. Koen, että se on vaikeampaa kuin joskus takavuosina, jolloin sovittiin päivä, merkittiin se ylös ja pitäydyttiin siinä. Ehkä yleinen virikehälinä vaikuttaa nykyään siihen, että ihmiset eivät uskalla sopia asioita etukäteen. Voi tulla jotain mukavampaa ja parempaa. Jos päätän lähteä jollekin keikalle ja kysyn kaveriani mukaan, saan todennäköisesti useammaltakin vastaukseksi, että "mietitään asiaa." En jää siinä kohtaa odottelemaan, että liput myydään loppuun (sillä nehän myös monesti myydään), vaan ostan lipun ja päätän mennä keikalle. Jos joku sitten lähtee mukaan, niin olkoon se mukava plussa.

    Tiedän, että tässä ajassa on paljon myös vastentahtoista yksinäisyyttä. Moni hautautuu kotiinsa, kun ei ole ketään, jonka kanssa menisi ja tekisi. Tahdon rohkaista sinua kokeilemaan yksin menemistä. Se voi tuntua ajatuksena vieraalta, jos et ole siihen tottunut. Voin kuitenkin luvata, että yksin menemisen kynnys madaltuu, kun sitä alkaa tehdä. Se voi olla parhaimmillaan erittäin mukavaa. Kokemukset ovat koettaviksi ja elämä elettäväksi riippumatta siitä, tahtooko joku kokea ja jakaa näitä hetkiä sinun kanssasi. Myös makuasiat poikkeavat toisistaan. Kun menet yksin, voit olla varma siitä, että kukaan ei haukottele vieressäsi tai latista omaa elämystäsi sillä, että on lähtenyt mukaan vastentahtoisesti ja ehkä antaa sen näkyä. Tällainen asetelma on käsittääkseni aika yleinen erityisesti pitkissä parisuhteissa. Niissäkin voisi olla ihan tervehdyttävää tehdä asioita myös erikseen.

    Tätä kirjoittaessani edessä on tälle kesälle vielä mm. yhdet sellaiset festarit, joihin olen menossa yksin. Odotan paitsi hyvää musiikillista antia ja tanssiaskelia (nämä ovat Lavatanssifestarit), myös mielenkiintoisia kohtaamisia. Yksin menemisen yksi riemastuttava puoli on se, että yksin menevät myös bongaavat yksin meneviä. Hakeutuvat juttuihin. Syntyy uusia, mielenkiintoisia kohtaamisia. Parhaimmillaan myös ystävyyssuhteita. 

Janne Kaleva

Turhasta ajattelusta kohti tietoista läsnäoloa          18.7.2025

Tietoinen läsnäolo on yksi lempiaiheistani. Se on elämäni perusta, jonka päälle kaikki rakentuu. Olen kirjoittanut aiheesta jo aiemmin. Aion kirjoittaa siitä myös myöhemmin säännöllisin väliajoin. Miksi aihe on tärkeä? Siksi, että se voi muuttaa koko elämän. Se voi tuoda mekaaniseen suorittamiseen yksittäisiä, kauneutta täynnä olevia hetkiä. Läsnä oleva aistii hetket ilman arvottavia ajatuksia. Mieli ei vaeltele muualla. Murheessa, jännityksessä, pelossa tai itselle sekä muille asetetuissa vaatimuksissa

    Suurin osa ihmisistä elää unessa. He luulevat olevansa hetkessä läsnä, mutta ajatukset ovat muualla. Ehkä monessakin paikassa yhtä aikaa. Läsnäoloon havahtumattoman ihmisen ajattelu on kuin ruuhka Manhattanilla. Ei se pysähdy. Sieltä on vain itse jättäydyttävä pois. Ajattelua ei lopeteta ajattelemalla se pois. On palattava oman mielen vuoristoradasta tilaan, jossa keskittyminen kohdentuu täysin tekemiseen tai olemiseen. Siihen, mitä on nyt.

    Miten se sitten tapahtuu? Olen elämänhallintaan ja hyvinvointiin liittyvissä asioissa konkretian ystävä. Pienten, toimivien vinkkien. Siksi tahdon jakaa niitä myös itse. Tässä muutamia asioita, joilla itse virittäydyn läsnäoloon ja ylläpidän sitä. Tietoinen hengittäminen. Kehon aistiminen (esim. kädet ja jalat) kävellessä. Liikunnan harjoittaminen niin ikään kehoa aistien. Hiljaisuuden kuuntelu. Musiikin kuuntelu siten, että se ei ole vain taustahuminaa. Keskittymisen valjastaminen kuulemaan laulujen sanat, yksityiskohdat äänen vivahteissa, soittimissa, rytmissä ja tauotuksissa. Lemmikin (tai miksei ihmisenkin) tietoinen silittäminen. Ainakin kissani tunnistavat aivan selvästi, milloin silitän läsnä olevasti ja milloin mieleni harhailee. Tietoinen syöminen. Ruoan moninaisten makujen maistelu ilman että mieli harhailee muualla. Tämä voi tehdä aterioinnista hyvinkin elämyksellisen. Keskittynyt, tietoinen hampaiden harjaus ja tiskaus. Tätä voi soveltaa mitä erilaisimpiin kodin velvoitteisiin. Jos ne tuntuvat valmiiksi ikävältä puurtamiselta, tietoinen läsnäolo karkottaa tuon tunteen pois. Tuo tunne kun on vain oman ajattelun synnyttämä tuotos: "Onpa ikävä velvollisuus." Läsnäolon kohdistuessa täysin tekemiseen ei ajattelu pääse arvottamaan, miltä tämä tuntuu. On vain tämän yhden asian tekeminen ja kaikki on nyt hyvin.

    Muistan elävästi parinkymmenen vuoden takaisen keskustelun (väittelyn) erään ystäväni kanssa. Hän huomasi paikalleen pysähtyneen katseeni ja kysyi: "Mitä mietit." Vastasin siihen totuudenmukaisesti: "En itse asiassa mitään." Hän puolestaan tuumasi: "Ei voi olla tilannetta, jossa ei ajattele mitään. Se on mahdotonta." Totesin olevani jyrkästi eri mieltä. Olen hyvinkin toistuvasti tilanteissa, joissa en ajattele mitään. Nykyään se on vallitseva olotilani. Tapa tarkkailla elämää ja ympäristöä. Tarkkailemalla ilman arvottamista ja tuomitsemista. Tuolloin en vielä oivaltanut, että tässä ollaan aika isonkin asian äärellä. Muistan vain, kuinka ahdistavana koin käsityksen siitä, että mielessä virtasi taukoamatta ajatuksia. Totesin myös ystävälleni, että sehän olisi aika raskasta, jos ajattelisi koko ajan jotain. Ystäväni pitäytyi käsityksessä, että jokainen ajattelee joka hetki jotain. Emme löytäneet yhteistä lopputulemaa.

    Myöhemmin tämä aihe alkoi kiinnostaa enemmän. Opettelin meditoimaan. Oivalsin, että tämä olotila (ajattelemattomuuden tila), joka on itse asiassa itselleni hyvinkin luonteinen, on saanut aikaiseksi kokonaisia menetelmiä, joilla tähän pyritään. Meditaatiosta alettiin puhua hyvin arkipäiväisissä tilanteissa. Erilaisia "meditaatiouskovaisia" julkkiksia alkoi tulla kohinalla kaapista ulos. He toivat kukin vuorollaan esiin, millaiset asiat tuovat mielenrauhaa arjen hälinän keskelle. Näitä esimerkkejä tarvitaan, sillä yhteiskunnan ja ihmisen itse itselleen asettamat oravanpyörät ovat todellisia.

    Hän, joka on lanseerannut termin multitasking, on tehnyt ihmiskunnalle mitä suurimman virheen. Itselleni multitasking on kirosana. En voi osoittaa ihailua, jos joku kertoo olevansa hyvä multitaskaamaan. Minulle se kertoo siitä, että ihminen on epäonnistunut ajanhallinnassaan, hän ei kykene keskittymään täysipainoisesti yhteen asiaan kerrallaan ja hän myös tuhoaa omaa aivotoimintaansa. Tuon viimeksi mainitun myötä keskittyminen ja ajanhallinta muuttuvat jatkossa entistä huonommaksi. Silti yhteiskuntia johdetaan multitaskaamalla ja samat päättäjät vieläpä kertovat puoliksi ylpeinä, kuinka taas venähti kokous aamuyöhön ja aamulla sitten jatketaan. Mitä tästä seuraa? Aivojen rapautumista ja mikä pahinta, kaikkia ihmisiä koskevia huonoja yhteiskunnallisia päätöksiä.

    Läsnäolon puuttumisen huomaa monissa tilanteissa. Harrastan paritansseja. Se on maailma, jossa uutta opittavaa riittää koko ajan. Eri lajeja ja eri liikkeitä. Erilaisia tapoja olla liikkeessä. Ja yksi tapa olla liikkeessä on olla ajatuksineen jossain muualla. Miettiä ehkä seuraavaa askelkuviota tai ihan vaan kotona odottavaa laskupinoa. Huomaan hyvin helposti, onko kulloinenkin tanssiparini läsnä vai ei. Samoin huomaan, olenko itse läsnä vai en. Itsestäni huomaan sen katoavana keskittymisenä, liikkeen epäonnistumisena ja siinä, että ilo tanssista katoaa. Liikesarjat muuttuvat matematiikaksi ja tekeminen mekaniikaksi. Tanssiparin mielen harhaillessa muualla huomaan sen siitä, että yhteys liikkeessä ja kosketuksessa katoaa. Tanssiasennossa oleminen tuntuu siltä kuin virtajohto olisi kyllä kiinni pistokkeessa, mutta sieltä ei tule virtaa. Ilo väistyy ja flow ei pääse esiin. Läsnäolo sekä yhteys toiseen ovat kaiken flown polttoaine. Sekä yhdessä että erikseen.

    Lopuksi punon punaisen langan tälle harhailevalle, intuitiiviselle kirjoitukselleni. Kehotan sinua harjoittamaan uteliaasti ja paineettomasti tietoista läsnäoloa. Itseään ei tulisi syyllistää siitä, jos ajatukset harhailevat. Se on hyvin inhimillistä. Sitä tapahtuu vähitellen koko ajan vähemmän, kun alat heittäytyä hetkeen ja harjoitat yksittäisten asioiden ja kokemusten aistimista. Stressi kevenee. Huolet loittonevat. Ja silloin, jos jokin ongelma tulee ratkaistavaksi, sen saa ratkaistua kirkkaasti toimivilla aivoilla, joita ei ole väsytetty tarpeettomilla murheilla. Tietoinen ihminen ei ole ihmisenä sen parempi kuin vähemmän tietoinen. Mutta elämä voi muuttua helpommaksi ja kevyemmäksi ja todennäköisesti muuttuukin.  

Janne Kaleva

Löydän itseni Tinderistä yhä uudestaan              29.5.2025

Tuoreimman Tinder-profiilini teksti kuuluu näin: "En etsi ihmistä vierelleni vain siksi, että siinä olisi joku. Mutta kyllä, olen valmis kohtaamaan hänet, josta inspiroidun. Hänet, jonka kanssa tahdon kainaloida kiireettömästi. Hänet, jossa on syvää lempeyttä ja hyvyyttä. Olen innostuja ja innostaja. Kulttuurin kuluttaja. Myyntineuvottelija ja kirjoittaja. Kolmen kissan hovipalvelija. Spontaani hassuttelija. Elämäni rakkauspaikkoja: tanssilavat, avantosauna, kirjasto, keikkaklubit, teatterit ja kotisohva."

    Tuunaan tekstiäni ja kuviani parin viikon välein. Koitan pitää profiilin tuoreena. En ole aivan varma, mikä kolahtaa useampaan ja mikä ei. Toisaalta. En tahdo miettiä sitä myöskään liikaa. Menettäisin silloin autenttisuuteni. Jos kolahtaa, niin kiva. Jos ei kolahda, niin sekin on jees. Koen Tinderin sovelluksena sellaiseksi, jota tulisi käyttää paineettomasti. Tosissaan, mutta ei totisesti.

    Olen kriittinen swaippailija. Ja asiaan vihkiytymättömälle tiedoksi; swaippailiu on sitä, kun pyyhkäiset peukaloasi näytöllä sen mukaisesti oikeaan suuntaan, tykkäätkö toisen profiilista vai et. Oikea puoli tarkoittaa tykkäystä, vasen ei. Minun tapauksessani peukalo tosin on etusormi, sen verran olen jo keski-ikäinen. Vasurin saanut ei luonnollisestikaan saa mitään tietoa siitä, että on saanut vasurin. Moinen tekisi Tinder-todellisuudesta nykyistäkin julmempaa.

    Suuri osa profiileista on mielestäni sysisurkeita. Uskon, että ihmiset niiden takana eivät ole mitenkään surkeita. Profiilit eivät ole tekijöidensä näköisiä ja ongelma on siinä. Tässä asioita, joita hieman kavahdan: Ei mitään tekstiä. Ei mitään tarttumapintaa persoonaan. Tai sitten samoja toisilta kopioituja lauseita, joita tulee vastaan viikon aikana 20 eri profiilissa. Lisäksi profiileja, joissa ei ole esitelty mitään muuta kuin töröllään olevia huulia kolmesta kuvakulmasta. Tai takapuolta. Tai rintavakoa. Takapuoli ja rinnat ovat varsin mukavia asioita, mutta jos ne ovat ainoana pääosassa, ajattelen, että ollaan myös hakemassa vain yhtä ainoaa asiaa. Ehkä ollaankin.

    Kaikissa tuntemissani deittipalveluissa on yksi toisiaan yhdistävä haaste: miten saada jo varhaisessa vaiheessa selville, onko meillä seksuaalista ja romanttista kemiaa. Samanlaiset kiinnostuksen kohteethan eivät tosiasiassa kerro siitä mitään. Se on toki suloisen kaunis ajatus, mutta kaukana todellisuudesta. On ihan tutkittu, että vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa romanttis-seksuaalisessa mielessä. Silti sovellusten algoritmit suosivat lähes poikkeuksetta samankaltaisten ihmisten saattamista yhteen. Ja niin suosivat usein käyttäjätkin. Oletetaan, että jos toinenkin on kiinnostunut joogasta tai kansantansseista, meillä on paljon yhteistä ja olemme näin ollen ihan parisuhdeainesta. Voi kuitenkin olla, että joogasta kiinnostunut saisi paremmat romanttis-seksuaaliset vibat vapaaottelijasta ja kansantanssija kalastajasta.

    Aina Tinderiä poistaessani mietin, miten hienoa olisi löytää se mielitietty jossain aidon elämän tilanteessa. Kadun vilinässä, harrastuksen äärellä, syvästi silmiin katsoen ja siten, että takaraivosta kulkeutuisi viesti varpaanväleihin asti: sinuun tahdon tutustua. Tämä edellyttää kuitenkin rohkeutta ja tilannetajua. Kaikki eivät ilahdu yllättävissä tilanteissa lähestyvistä ihmisistä. Sosiaaliset koodit pitävät meitä vankeina, vaikkakin niiden ajoittainen rikkominen voisi olla romanttisessa mielessä hyvin kutkuttavaa.

    Sormuksella julistamme ihmisille, että kuulun jollekin. Ehkäpä voitaisiin lanseerata sellainen sormus tai jokin muu koru, jolla voisimme koristaa itsemme kertomaan, että minua saa lähestyä romanttisin aikein. Olen avoin uusille tuttavuuksille, tule vain juttelemaan. Minäkin ostaisin tuon korun.

Janne Kaleva

Morjestin naapuriani kaksi vuotta – sitten hän morjesti takaisin                                                           18.5.2025 

Tiedätkö sen, kun joku ei vastaa tervehdykseesi, mutta jatkat tervehtimistä. Uskon että tiedät. Näitä ihmisiä löytyy naapureista, työyhteisöistä, puolitutuista ja tutuista. Sitten on heitä, jotka tervehtivät välillä ja toisinaan näyttävät ikään kuin unohtavan sosiaalisen koodiston ja kääntävät päänsä pois. Tervehditään ikään kuin fiilispohjalta. Tänään en jaksa sanoa moi. Ehkä huomenna jaksan. Ylihuomisesta ei vielä tiedä.

    Tämä ilmiö hämmästyttää, kummastuttaa pientä tervehtimiseen taipuvaista kulkijaa. Olen ollut työpaikassa, jossa samaa kahvitilaa käyttäneistä, puolitutuista työyhteisön jäsenistä osa terv#ehti aina ja osa ei koskaan. Joku ei koskaan vastannut tervehdykseen. Joku vastasi joskus. Itse jatkoin näidenkin henkilöiden kohdalla tervehtimistä silmiin katsoen. En halua ilmaista, että olisin ihmisenä parempi. Mutta kyllä, koin käyttäytyväni heitä paremmin. Käsitykseni mukaan säännöllisesti kohdattujen ihmisten tervehtiminen kuuluu käytöstapoihin. Käsitykseni mukaan tervehtimiseen vastaamattomuus on moukkamaista. Niin minäkin sen koin. Sen lisäksi mieleni kysyi: "Onkohan tuolla ihmisellä jotain minua vastaan? Mitähän se voisi olla?"

    Tiedostan hyvin selkeästi, että kohteliaisuus ja hyvän energian jakaminen toisille on samalla kohteliaisuutta ja hyvän energian jakamista myös itselle. Silloin kaksisuuntainen positiivisuus saa tilaa virrata. Tämä saattaa jäädä tiedostamatta tilanteissa, joissa kuljemme kadulla katse vihaisena. Kyllä, hämmentävän monen ihmisen perusilme on vihainen. Joskus, jos oma mieleni on alakuloinen, välttelen julkisilla paikoilla ihmisten silmiin katsomista ihan vain siksi, että en halua vastaanottaa vihaista energiaa. Se on siinä tilanteessa liikaa.

    Onko kohteliaisuudesta tullut tässä individualistisessa ajassa hyödyke ja kauppatavaraa? Koetaanko ehkä niin, että jos en saa toiselta ihmiseltä mitään, en viitsi vaivautua? Ihmisille ei maistu toisen ihmisen vilpitön kohtaaminen samalla tavoin kuin ennen. Ehkä meille ollaan jo rakentamassa jotain uutta puhelinsovellusta, joka hoitaa kohteliaisuudet meidän puolestamme, ettei vain tarvitse katsoa ketään silmiin.

    Jokaisessa taloyhtiössä, jossa olen asunut, on tervehtiminen jakanut ihmisiä. Muistan aikaisemmasta asuinpaikastani naapurin, jota sitkeästi tervehdin, vaikka hän ei koskaan tervehtinyt takaisin. Jatkoin, vaikka hän aina käänsikin päänsä pois tai pelkästään tuijotti. Meni vuosi ja meni toinen. Sitten jysähti. Kyseinen naapuri käveli taas taloyhtiön pihassa vastaan. Olin valmiina tervehtimään. Hän ehti kuitenkin ensin. Sieltä se tuli. Jopa ihan silmiin katsoen: "Moi!" Ja mitä tapahtui? Tapahtui se, että minun oma "moi" jäi kitalakeen kiinni. Olin niin hämmästynyt, että jäin sanattomaksi. 

Janne Kaleva