Löydän itseni Tinderistä yhä uudestaan 29.5.2025
Tuoreimman Tinder-profiilini teksti kuuluu näin: "En etsi ihmistä vierelleni vain siksi, että siinä olisi joku. Mutta kyllä, olen valmis kohtaamaan hänet, josta inspiroidun. Hänet, jonka kanssa tahdon kainaloida kiireettömästi. Hänet, jossa on syvää lempeyttä ja hyvyyttä. Olen innostuja ja innostaja. Kulttuurin kuluttaja. Myyntineuvottelija ja kirjoittaja. Kolmen kissan hovipalvelija. Spontaani hassuttelija. Elämäni rakkauspaikkoja: tanssilavat, avantosauna, kirjasto, keikkaklubit, teatterit ja kotisohva."
Tuunaan tekstiäni ja kuviani parin viikon välein. Koitan pitää profiilin tuoreena. En ole aivan varma, mikä kolahtaa useampaan ja mikä ei. Toisaalta. En tahdo miettiä sitä myöskään liikaa. Menettäisin silloin autenttisuuteni. Jos kolahtaa, niin kiva. Jos ei kolahda, niin sekin on jees. Koen Tinderin sovelluksena sellaiseksi, jota tulisi käyttää paineettomasti. Tosissaan, mutta ei totisesti.
Olen kriittinen swaippailija. Ja asiaan vihkiytymättömälle tiedoksi; swaippailiu on sitä, kun pyyhkäiset peukaloasi näytöllä sen mukaisesti oikeaan suuntaan, tykkäätkö toisen profiilista vai et. Oikea puoli tarkoittaa tykkäystä, vasen ei. Minun tapauksessani peukalo tosin on etusormi, sen verran olen jo keski-ikäinen. Vasurin saanut ei luonnollisestikaan saa mitään tietoa siitä, että on saanut vasurin. Moinen tekisi Tinder-todellisuudesta nykyistäkin julmempaa.
Suuri osa profiileista on mielestäni sysisurkeita. Uskon, että ihmiset niiden takana eivät ole mitenkään surkeita. Profiilit eivät ole tekijöidensä näköisiä ja ongelma on siinä. Tässä asioita, joita hieman kavahdan: Ei mitään tekstiä. Ei mitään tarttumapintaa persoonaan. Tai sitten samoja toisilta kopioituja lauseita, joita tulee vastaan viikon aikana 20 eri profiilissa. Lisäksi profiileja, joissa ei ole esitelty mitään muuta kuin töröllään olevia huulia kolmesta kuvakulmasta. Tai takapuolta. Tai rintavakoa. Takapuoli ja rinnat ovat varsin mukavia asioita, mutta jos ne ovat ainoana pääosassa, ajattelen, että ollaan myös hakemassa vain yhtä ainoaa asiaa. Ehkä ollaankin.
Kaikissa tuntemissani deittipalveluissa on yksi toisiaan yhdistävä haaste: miten saada jo varhaisessa vaiheessa selville, onko meillä seksuaalista ja romanttista kemiaa. Samanlaiset kiinnostuksen kohteethan eivät tosiasiassa kerro siitä mitään. Se on toki suloisen kaunis ajatus, mutta kaukana todellisuudesta. On ihan tutkittu, että vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa romanttis-seksuaalisessa mielessä. Silti sovellusten algoritmit suosivat lähes poikkeuksetta samankaltaisten ihmisten saattamista yhteen. Ja niin suosivat usein käyttäjätkin. Oletetaan, että jos toinenkin on kiinnostunut joogasta tai kansantansseista, meillä on paljon yhteistä ja olemme näin ollen ihan parisuhdeainesta. Voi kuitenkin olla, että joogasta kiinnostunut saisi paremmat romanttis-seksuaaliset vibat vapaaottelijasta ja kansantanssija kalastajasta.
Aina Tinderiä poistaessani mietin, miten hienoa olisi löytää se mielitietty jossain aidon elämän tilanteessa. Kadun vilinässä, harrastuksen äärellä, syvästi silmiin katsoen ja siten, että takaraivosta kulkeutuisi viesti varpaanväleihin asti: sinuun tahdon tutustua. Tämä edellyttää kuitenkin rohkeutta ja tilannetajua. Kaikki eivät ilahdu yllättävissä tilanteissa lähestyvistä ihmisistä. Sosiaaliset koodit pitävät meitä vankeina, vaikkakin niiden ajoittainen rikkominen voisi olla romanttisessa mielessä hyvin kutkuttavaa.
Sormuksella julistamme ihmisille, että kuulun jollekin. Ehkäpä voitaisiin lanseerata sellainen sormus tai jokin muu koru, jolla voisimme koristaa itsemme kertomaan, että minua saa lähestyä romanttisin aikein. Olen avoin uusille tuttavuuksille, tule vain juttelemaan. Minäkin ostaisin tuon korun.
Janne Kaleva
Morjestin naapuriani kaksi vuotta – sitten hän morjesti takaisin 18.5.2025
Tiedätkö sen, kun joku ei vastaa tervehdykseesi, mutta jatkat tervehtimistä. Uskon että tiedät. Näitä ihmisiä löytyy naapureista, työyhteisöistä, puolitutuista ja tutuista. Sitten on heitä, jotka tervehtivät välillä ja toisinaan näyttävät ikään kuin unohtavan sosiaalisen koodiston ja kääntävät päänsä pois. Tervehditään ikään kuin fiilispohjalta. Tänään en jaksa sanoa moi. Ehkä huomenna jaksan. Ylihuomisesta ei vielä tiedä.
Tämä ilmiö hämmästyttää, kummastuttaa pientä tervehtimiseen taipuvaista kulkijaa. Olen ollut työpaikassa, jossa samaa kahvitilaa käyttäneistä, puolitutuista työyhteisön jäsenistä osa terv#ehti aina ja osa ei koskaan. Joku ei koskaan vastannut tervehdykseen. Joku vastasi joskus. Itse jatkoin näidenkin henkilöiden kohdalla tervehtimistä silmiin katsoen. En halua ilmaista, että olisin ihmisenä parempi. Mutta kyllä, koin käyttäytyväni heitä paremmin. Käsitykseni mukaan säännöllisesti kohdattujen ihmisten tervehtiminen kuuluu käytöstapoihin. Käsitykseni mukaan tervehtimiseen vastaamattomuus on moukkamaista. Niin minäkin sen koin. Sen lisäksi mieleni kysyi: "Onkohan tuolla ihmisellä jotain minua vastaan? Mitähän se voisi olla?"
Tiedostan hyvin selkeästi, että kohteliaisuus ja hyvän energian jakaminen toisille on samalla kohteliaisuutta ja hyvän energian jakamista myös itselle. Silloin kaksisuuntainen positiivisuus saa tilaa virrata. Tämä saattaa jäädä tiedostamatta tilanteissa, joissa kuljemme kadulla katse vihaisena. Kyllä, hämmentävän monen ihmisen perusilme on vihainen. Joskus, jos oma mieleni on alakuloinen, välttelen julkisilla paikoilla ihmisten silmiin katsomista ihan vain siksi, että en halua vastaanottaa vihaista energiaa. Se on siinä tilanteessa liikaa.
Onko kohteliaisuudesta tullut tässä individualistisessa ajassa hyödyke ja kauppatavaraa? Koetaanko ehkä niin, että jos en saa toiselta ihmiseltä mitään, en viitsi vaivautua? Ihmisille ei maistu toisen ihmisen vilpitön kohtaaminen samalla tavoin kuin ennen. Ehkä meille ollaan jo rakentamassa jotain uutta puhelinsovellusta, joka hoitaa kohteliaisuudet meidän puolestamme, ettei vain tarvitse katsoa ketään silmiin.
Jokaisessa taloyhtiössä, jossa olen asunut, on tervehtiminen jakanut ihmisiä. Muistan aikaisemmasta asuinpaikastani naapurin, jota sitkeästi tervehdin, vaikka hän ei koskaan tervehtinyt takaisin. Jatkoin, vaikka hän aina käänsikin päänsä pois tai pelkästään tuijotti. Meni vuosi ja meni toinen. Sitten jysähti. Kyseinen naapuri käveli taas taloyhtiön pihassa vastaan. Olin valmiina tervehtimään. Hän ehti kuitenkin ensin. Sieltä se tuli. Jopa ihan silmiin katsoen: "Moi!" Ja mitä tapahtui? Tapahtui se, että minun oma "moi" jäi kitalakeen kiinni. Olin niin hämmästynyt, että jäin sanattomaksi.
Janne Kaleva
En saa enää ihmisten puheesta selvää 6.4.2024
Vaihdan vaatteitani yleisen saunan pukuhuoneessa. Salakuunteluun taipuvainen sivukorvani tallentaa kahden nuoren aikuisen keskustelua. Mietin hetken, mikä kieltä he puhuvat. Kuulostaa vähän eestiltä. Oho, sittenkin suomea. Eipä kuitenkaan. Nyt tipahtelee englanninkielisiä sanoja. Lopulta ymmärrän, että kyseinen kieli on finglish maustettuna moninaisilla lyhenteillä, joita en tunne. Hieman suomea, hieman englantia, ehkä jotain tietokonekieltä ja sanojen lyhenteitä. Lopputulemana on, että koen samanlaisen hetken kuin aikoinaan kuopiolaisessa ravintolassa. Kuulen lähietäisyydeltä kahden ihmisen etäisesti suomelta kuulostavaa keskustelua, mutta en ymmärrä keskustelusta lauseenkaan vertaa. Eipä silti, savolaisella maaperällä tämän voi vielä antaa anteeksi.
Lähijunassa hymyilen itsekseni, kun kuulen keski-ikäisen miehen puhuvan puhelimeensa. Hän sirottelee sanaa "legit" kuin rusinoita pullaan. Monilla lapsilla ja nuorilla sana "legit" on kuin hengitysilmaa ja pilkku keskellä lausetta. Keski-ikäisiltä sitä kuulee harvemmin. Mutta puhe tarttuu ja trendisanat valtaavat kielenkärkiä. Legit.
Kielenkäytön muuttuminen näkyy paitsi sanojen muodossa myös puhenopeuden muuttumisessa. Huomaan yhä useammin kysyväni asiakkaana erilaisissa asiakaspalvelutilanteissa, että "anteeksi, mitä sanoitte." Välillä myös "anteeksi, en vieläkään kuullut." Artikuloinnin muuttuminen epäselvemmäksi, villit sanojen ja lauseiden lyhenteet sekä puherytmin nopeus ovat jo riittävän myrkyllinen cocktail sekoittamaan oikeakielisyyttä halajavan mieleni. Siihen kun vielä yhdistetään väsynyt, flegmaattinen ilmaisutapa, joudun varmuuden vuoksi katsastamaan korvani vaikkutilanteen.
Hymähtelen nykyään varsin setämäisesti puhutun ja kirjoitetun kielen monille muunnelmille. Selkeä suomen kieli monenlaisine vivahteineen on minulle rakas asia, joten sydämeni itkee kuivunutta painomustetta tämän nykyisen kehityksen kanssa. Äidinkieltä opettavat, viestintää kouluttavat ja muut kielen parissa työskentelevät; asettakaa kielenhuollollinen päästötavoite näin niin kuin ilmastomuutoshenkisesti. Enemmän puhdasta kieltä ja vähemmän saastetta vuoteen...no...johonkin mennessä.
Janne Kaleva
Menetin parhaan ystäväni 12.3.2025
Vähän yli kuukausi sitten elämässäni alkoi suruvaihe. Myös tämän tekstin kirjoittaminen on osa surutyötä. Olen tuottanut tekstiä pieninä paloina. Maistellut surua lyhyinä, terapeuttisina tuokioina. Vielä en ole surrut itseäni kylläiseksi, vaikkakin eteenpäin olen jo vähän mennyt. Pahin tuska on vähitellen väistymässä. Tilalle ovat tulleet kauniit muistot parhaasta ystävästä. Ikävä on päivittäin läsnä. Uskon sen jäävän jollain tavoin pysyväksi. Se on osa ilmaa, jota hengitän.
Paras ystäväni oli nimeltään Nelli. Hän oli kissa ja rodultaan korat. Nelli menehtyi ilmeisesti astmakohtaukseen. Hän oli juuri edeltävänä päivänä saanut eläinlääkäriltä astmadiagnoosin. Eläinlääkärille kiikutin Nellin hänen vinkuvan ja rohisevan hengityksensä vuoksi. Nelli sai kortisoniruiskeen. Kehotettiin aloittamaan astmalääkitys. Vuodatin eläinlääkärillä helpotuksen kyyneliä. Tämä on hoidettavissa. Nelli toipuu. Nyt vain aloittaisimme astmalääkityksen. Iloni oli kuitenkin liian aikaista. Löysin Nellin seuraavana aamuyönä olohuoneen lattialta kuolleena. Huusin tuskaani ja huusin Nelliä. Hän ei kuitenkaan reagoinut huutoni. Paras ystäväni oli jo matkannut iäisyyteen.
Olimme Nellin kanssa kiinteä parivaljakko. Pussailin päivittäin hänen päälakeaan. Monta kertaa päivässä. Käytin Nellistä hellittelynimeä "Nellu" ja olin hänelle "papi." Hoin hänelle ääntäni lässyttäen: "Kuka on papin kulta. Kuka on papin kulta. Kuka on papin kulta. Nelli on papin kulta." Nelli tunsi jo tämän lorun ja reagoi usein kehräämällä ja silmiään siristämällä. Silmien siristäminen on kissojen rakkauden kieli. Keino välittää hellyyttä. Siristelimme usein silmiä toisillemme.
Läheisten merkitys nousi taas menetyksen jälkeen uuteen arvoon. Mahdollisuus jakaa taakkaa on ollut mittaamattoman arvokasta. Ikävän maistelu ilman mitään kiirettä siitä, että elämän vain "tulisi jatkua." Muistella yhdessä. Sanoittaa surua yhdessä. Lämmin myötätunnon ele. Halaus. Sydänemoji. Kuuntelu. Kaikilla näillä on ollut paikkansa ja on yhä. Surutyö jatkuu.
Isä puolisoineen ajoi muutaman sadan kilometrin päässä sijaitsevasta kotikaupungistaan luokseni heti Nellin kuolinaamuna. Olin niin lamaantunut ja surusta sekaisin, etten tiennyt mitä tehdä. He kuulivat lamaannukseni puhelimesta ja hyppäsivät aamulla autoon. He toimittivat vielä samana päivänä Nellin ruumiin Porvoon Eläintuhkaukseen. Tahdon mainita tuon paikan ihan nimeltä, sillä heidän palvelunsa oli erittäin lämminhenkistä. Nelli saatettiin kunnioittavasti iäisyysmatkalle ja sain hänestä kuvia kauniisti peiteltynä kynttilöiden palaessa. Nyt Nelli on jo päätynyt kotiin kauniissa uurnassa. Hän lepää ikkunalaudalla toisen taivaskissani Valpurin uurnan vierellä. Rutiineihini kuuluu laskea niihin huuleni ennen nukkumaanmenoa ja antaa hyvän yön suukko. Samalla tavoin kuin kahdelle vielä elossa olevalle kissalleni Lilalle ja Nokinenälle. Kummallistako? Ehkä, mutta minulle kovin tärkeää.
Tiedän, että osa ihmisistä kavahtaa termiä surutyö silloin kun puhutaan eläimistä eikä ihmisistä. Tiedän joidenkin ihmisten ajattelevan, että intensiivinen, prosessoitu sureminen on oikeutettua vain silloin kun ihminen suree lajitoveriaan. Kun kyse on eläimestä, kokemusta saatetaan vähätellä. Ymmärtämättömyys estää ilmaisemasta osanottoa. Jokaisella meillä on varmasti esimerkkejä ihmisistä, jotka eivät ymmärrä. On tärkeää valita ne ihmiset, joiden puoleen surun kanssa kääntyä. Ihmiset, joiden kanssa surua voi asianomaisesti jakaa. Jokainen menetyksen suru on aito suru. Miksi suremisen tapoja tai kohteita tulisi asettaa vastakkain?
Perheenjäsenieni lisäksi ystävistäni kaksi on ollut minulle erityisen läheisiä nyt surutyön aikana. Molemmat heistä ilmaisivat heti aluksi, että voin olla yhteydessä aina kun siltä tuntuu. Voin soittaa milloin vain. Voin muistella Nelliä, kun tuntuu siltä. Näin olen myös tehnyt. Olen soitellut ja vaihtanut viestejä. Olen sanoittanut surua ja syyllisyyttä. Olen itkenyt ja välillä nauranutkin Nelliä muistellessa. On ollut lohdullista turvautua keskusteluhetkiin niiden ihmisten kanssa, jotka eivät vain hoputa "jatkamaan elämää." Elämän jatkuminen on itsestäänselvyys. Ei sitä surevalle tarvitse hokea. Surua on saatava syödä, kunnes siitä tulee kylläiseksi. Kunnes on valmis taas heittäytymään elämän virtaukseen. Kunnes alkaa taas nähdä sen seikkailuna.
Nelli-rakas, 1.7.2013-8.2.2025. Kiitos, että olit. <3
Janne Kaleva
Läsnäolon vallankumous 26.1.2025
Milloin olet viimeksi nautiskellut tylsyyttä maistellen sitä hitaasti kuin kermaleivosta? Milloin olet kokenut riemua suloisesta tyhjyydestä, jossa kaikki viriketulva loistaa poissaoloaan. Korvakäytävissä ei tulvi musiikki. Silmille ei sinkoile somen uutisvirtaa. Päässä oleva tivoli sulkeutuu. Maailmanpyörä pysähtyy. Olet läsnäolon tilassa. Todellisen olemuksesi äärellä. Se on tila, jossa tyyneys on mielesi polttoaine. Mieli toimii levollisuudesta käsin kirkkaammin kuin säntäilevänä. Mieli toimii kohdennetusti ja järkevästi, kun tivoli on kiinni.
Istun lähijunassa ja katson ikkunasta. Tutut maisemat vilahtelevat ohi. Vauhti on kuitenkin sen verran verkkainen, että ehdin havaita lukuisia yksityiskohtia. Taloja. Puiden muotoja. Peltoja. Traktorin edessä seisovan isännän. Taivaalla lentävän lintuparven. Kauneus ja mielenkiinto asuvat yksityiskohdissa. Tavallinen muuttuu jännittäväksi, kun sitä seuraa läsnäolosta käsin. Lapsenomaisella uteliaisuudella.
Suuri osa junan ihmisistä ei pysähdy katsomaan. Silmät kyllä kohdistuvat aika ajoin ikkunasta ulos. Ne eivät kuitenkaan tarkkaile eivätkä näe. Lasittunut katse muodostaa verhon mielen ja maailman väliin. Mieli askartelee ajatusten kanssa, jotka tulevat ja menevät. Kasvojen ilmeet vaihtelevat reaktiivisesti samalla kun ajatukset laukkaavat pillastuneen hevosen tavoin. Välillä katseessa käväisee ahdistus ja välillä epätoivo. Mieli hapuilee mennyttä ja kurottelee tulevaa. Se poimii mukaansa pelkoja ja huolia. Sen sijaan, että tuo ihminen istuisi vain levollisesti junassa, hänen mielensä käy taistelujaan jossain aivan muualla. Tarpeettomia taisteluja, jotka hetken päästä hautautuvat taas uusien mielen taistelujen alle.
Monet rauhoittavat mieltään luomalla sinne tivolia. Vilkaistessani lähijunassa ympärilleni en huomaa kovinkaan montaa ihmistä, jolla ei olisi puhelin kädessä ja katse ruudulla. Joillakin se pysyy sitkeästi silmien edessä koko matkan ajan. Sormi selailee näyttöä. Aivoihin kanavoituu jatkuvaa ilotulitusta. Usealla on korvillaan kuulokkeet samanaikaisesti, kun katse selaa puhelinta. Viriketivolin härvelit hakkaavat aivoja kahdesta suunnasta. Milloin mieli lepää? Nukkuessako? Voi kun olisikin niin. On kuitenkin valitettava tosiasia, että monilla mielen pauhu jää päälle vielä öisinkin. Vaikka valot huoneessa sammuvat, mieli ei sammu. Lepo ei laskeudu.
Moni kokee rentoutuvansa puhelimen kanssa. Tauko työpäivän tohinassa. Hetki heräämisen jälkeen sängyssä uutisvirtaa selaillen. Samanlainen sänkyhetki myös ennen nukkumaanmenoa. Ruuhkabussissa rauhoittuen työpäivän jälkeen. Samanlainen hetki töihin mennessä. Milloin mieli löytää levon? Ei milloinkaan – ei ennen kuin sinä oman mielesi käskyttäjänä et käske sitä pysähtymään.
Ihmisten keskittymiskyky on kärsinyt inflaation. Kuulen yhä useamman mainitsevan, kuinka vaikea on keskittyä esimerkiksi kirjan lukemiseen. Ajatus tuntuu pelottavalta ja surulliselta. Kirjat ovat arjessani hyvin merkittävä inspiraation ja eskapismin lähde. En tahdo nähdä tulevaisuutta, jossa ihmisellä ei riitä keskittymiskyky lukea viittä minuuttia kirjaa, mutta hän kykenee silti selaamaan tuntitolkulla jotain somevirrasta läikkyvää tyhjänpäiväistä oksennusta.
Läsnäolon vallankumousta kaivattaisiin myös työelämään. Olen harmistunut siitä, kuinka paljon työelämä vaatii meitä multitaskaamaan. Jatkuvat keskeytykset. Taukoamaton tavoitettavissa oleminen viestipalvelimien, sähköpostien ja puhelujen ristikkäistulituksessa. Työpaikkojen "hyvinvoinnista" huolehditaan järjestämällä niin ikään erilaisia virikkeitä sisältäviä tyky-päiviä. Tärkeämpää olisi kiinnittää huomio työpaikan rakenteisiin ja työtehtävien käytäntöihin; auttavatko ne jaksamaan ja mahdollistavatko ne keskittymisen yhteen asiaan kerrallaan? Sisältääkö työpäivä sellaista poukkoilua tilanteesta ja tehtävästä toiseen, minkä voisi järjestää aivoystävällisemmin? Yhtä asiaa ei ole riittävästi oivallettu: työteho käy levollisuuden kautta. Levossa tekeminen on keskittynyttä tekemistä. Keskittynyt tekeminen on tuloksekasta tekemistä.
Työstä palautumisaika on usein kaikkea muuta kuin palauttavaa. Taukoja ei käytetä siihen, että työstä kuormittunut mieli saisi hetkeksi tyhjentyä ja levätä. Silloinkin suurimman osan käsi hapuilee heti puhelinta esille. Vähän lisää tulitusta aivokuoren alle ja ehkä vielä samaan aikaan kun olet lysähtäneenä johonkin epäergonomiseen asentoon. Miten palaudut sieltä sitten takaisin työhön? Todennäköisesti velttona. Et voimakkaampana ja mieli kirkkaampana, minkä hyvä tauko mahdollistaisi. Millainen voisi olla hyvä tauko? Se voisi olla vaikka sellainen, että menisit lenkille, venyttelisit, söisit hedelmiä, smoothien tai jotain muuta virkistävää ja meditoisit hetken. Tai jotain näistä. Myönnän toki, että erilaiset työolosuhteet ja taukojen pituudet saattavat rajoittaa ja tuoda erilaisia käytäntöjä. Mutta kokeile edes vapautua kunnolla sieltä ruutusi takaa. Voit inspiroitua luovasti kokeilemaan erilaisia tapoja viettää taukoasi.
Myös asiakaspalvelutilanteissa läsnäolo loistaa poissaolollaan hämmentävän usein. Pikaruokaravintolan kassalla tarjoilija katsoo ohi samalla kun sanoo hätäisesti ja kliinisesti "ole hyvä." Sitten on tilanteita, joissa ole hyvät ja kiitokset jäävät lausumatta ihan vain uneliaisuuden ja mekaanisuuden myötä. Mieli on jo jossain muualla.
Uskon, että muinaisuudesta on kerääntynyt paljon ikiaikaista viisautta ihan vain siksi, että silloin ihminen on pysähtynyt kuuntelemaan intuitiotaan. Tilaa ei ole täytetty ärsyketulvalla. Sielun syvyyksistä on voinut virrata viisautta, kun puroa ei ole padottu pauhulla; puhelimilla, taukoamattomalla musiikilla tai kroonisella kiirehtimisellä. Sisäinen viisautesi virtaa silloin, kun pysähdyt ja kuuntelet. Silloin voit kokea flow-tilan, rakkauden, Jumalan tai yliluonnolliselta tuntuvan seesteisyyden. Millaiseksi sen tahdotkaan nimetä?
Lopuksi pieni tehtävä. Valikoi hetkeksi joku kohde, jota katsot. Maisema ikkunan takana. Tapetin viivat. Jalkojen juuressa makaava koira tai raapimapuuta kynsivä kissa. Mikä vaan. Keskity syvähengitykseen samalla kun katsot tuota kohdetta. Rauhassa ja hitaasti sisään. Rauhassa ja hitaasti ulos. Tyhjennä mielestäsi kaikki muu tarkkaillessasi vain tuota kohdetta sekä omaa hengitystäsi. Kuinka pitkään kykenit katsomaan kohdetta ilman ajattelua? Et ehkä vielä kovin pitkään, mutta tietoisen läsnäolon toleranssi kasvaa. Siinä alkaa kehittyä ja sitä alkaa kaivata. Voit vaikkapa ottaa tästä yhden askeleen kohti oman elämäsi läsnäolon vallankumousta.
Janne Kaleva