Luen kirjoittamiani runoja myös TikTokissa, josta ne löytyvät nimellä Janne Kaleva. Tällä sivulla julkaisen niitä kirjoitetussa muodossa.
Vielä joskus
Tahdon nähdä,
kuinka kahdesta tulee yksi.
Ihailla ja palvoa
tuota Luojan ihmettä.
Minulla on säästettynä
ihmiselämän mittainen rakkaus
häntä varten.
Tytärtä tai poikaa,
jossa näen sävyjä itsestäni,
mutta itseäni kauniimpana.
Haluan sanoa
hänen kaikissa elämänvaiheissaan:
olet upea ja ihana.
Voi kuinka upea ja ihana oletkaan.
Tahdon kääriä hänet lempeästi
varauksettoman hyväksynnän huopaan.
Olla kanssakulkijana
koko käsittämättömän elämänkaaren.
Odotan häntä saapuvaksi
vielä joskus.
Mustat päivät
Ne tulevat tilaamatta,
ne mustat päivät.
Silloin ei mikään tunnu miltään,
aurinkokin ilkkuu.
Oksentaa väkisin valoaan ylleni
ja kirkuu:
"Kaunis päivä tänään. Onpa kaunis päivä tänään."
Positiivisuudesta paasaavat
sylkevät silloin myrkkyä.
Jokainen sana on liikaa.
Jokainen lause latteuden irvikuva.
Silloin en ylety rutiineihini
ja tunnen siitäkin syyllisyyttä.
Olen lopettanut taisteluni
näitä päiviä vastaan.
Olen oppinut
ottamaan ne vastaan.
Ristin vain käteni ja odotan,
että ne karkaavat kauemmas,
ne mustat päivät.
Heikkoudessa on voima
Surusta syntyy aitoja lauluja,
murheista maalataan kauniita tauluja,
heikkoudessa on voima.
Jos kyyneleet kimaltaa kuin helminauha,
Ja sielusta puuttuu kokonaan rauha,
voin surusta ystävän tehdä.
Kun omasta voimasta hiljakseen luovun
ja lohdusta Luojan mä kokonaan juovun
jaksan taas huomista kohti.
Ei tarvitse jaksaa nyt kuin askel kerralla,
määränpää tiedossa on yksin Herralla,
siihen voin heikkona luottaa.
Tunnistan aina nuo katseet
Tunnistan aina nuo katseet.
Heidän välissään
pöytä, kynttilä ja epämääräisten halujen harso.
Ujot katseet
kurottavat kohti toisiaan,
hapuilevat hyväksyntää.
Etsivät vastauksia toistensa silmistä,
esittävät kysymyksiä omilla silmillään.
Ehkä tästä kehkeytyy
sielujen seikkailu.
Ehkä vain
lattea lauantai-ilta.
Tarinalla ei vielä ole otsikkoa.
"Mites sun ilta jatkuu?"
"Ei oo mitään suunnitelmia?"
"Mites sulla?"
"Ei oo mitään suunnitelmia."
Ja minä
siemailen viiniä viereisessä pöydässä,
siemailen viiniä ja siemailen heidän tunnelmaansa,
Varastan vaivihkaa viettelyksen
kohoavaa jännitystä.
Lainaan siitä hehkua
omaan pöytääni,
jossa ei pala kynttilä
Tunnistan aina nuo katseet.
Niiden ihmisten katseet,
jotka ovat
ensitreffeillä.
Hiekkamyrsky
Pelkäätkö koskaan,
että aika loppuu kesken.
Tiimalasissa tapahtuu hiekkamyrsky.
Unelmat pölyttyneinä pöytälaatikoissa.
Rakkauttakin jäänyt kosolti käyttämättä.
Vain elämän kulumat kasvoilla kertovat,
että yli puolenvälin on jo tultu.
Pienen pirtin yksinäinen
Hän pienen pirtin yksinäinen
mielessänsä pohtii:
"Tuliskohan joku käymään,
kelle soittaa tohtii."
On heillä omat elämänsä,
hän vain siinä tiellä.
On silti usein yksinäistä,
sitä ei hän kiellä.
Ikkunalla pikkulintu,
jostain siihen lennähti.
Silläpä ei ollut kiire,
hänen luokseen ennätti.
Kiikkustuoli narisee,
tikittää seinällä kello
Hän ottaa lääkkeet, nukkuu, syö,
mut suru vain, se soi kuin sello.
Hän kääntää katseen taivaalle,
ja toivoo jälleen salaa.
Että joku vielä kerran
oikein kovaa halaa.
Repaleisen rukous
Luojani,
katso minua,
kun en itse kehtaa katsoa.
En itseäni, enkä sinua.
Vajavainen, hajanainen, puolittainen,
elämän irtolainen.
Sellainen minä olen.
Vain lihallista ihmisyyttä,
ruhjeita ja repaleisuutta
jokaisessa syntisessä solussa.
Pysyvästi keskeneräinen,
pysyvästi pysähdyksissä
oman merkityksettömyyteni kehässä.
Siellä painin itseni kanssa,
yritän saada otteen omavoimaisuuteni
heppoisasta harhasta
ja opetella luottamaan Sinuun. Kaikessa.
Illan yksinäiset
Tyttö istuu asemalla
kaukaisuuteen katsoen.
Silmissä on surun verho,
sydän rikki tytön sen.
Ihmisiä kulkee ohi
askeliaan kiiruhtain.
Yhdellä on matkalaukku,
jollain muovipussi vain.
Jostain tulee siihen poika,
pysähtyy hän tytön luo.
"Onko sulla huono olla,
on silmät surulliset nuo?"
Ei tyttö siihen mitään vastaa,
poika viereen istahtaa.
Kaksi illan yksinäistä
toisistansa lohdun saa.