Luen kirjoittamiani runoja myös TikTokissa, josta ne löytyvät nimellä Janne Kaleva. Tällä sivulla julkaisen niitä kirjoitetussa muodossa.

Tänäänkin tartut käteeni mun

Tänäänkin tartut käteeni mun

ja johdatat päivään uuteen.

Kehotat mua sä rohkeuteen,

ei synkkyyteen, pelkuruuteen.

Sillä pelätä ei mun tarvitse,

kun Luojani kulkua johtaa.

Aina kun hänen puoleensa käännyn,

Lempeydellään hän kohtaa.

Jos jokin vaara mua välillä vaanii,

Kristus sen voimallaan murskaa.

Hän joka johtaja kaikkien on,

sekä syntisten että hurskaan.

Ihastuessani

Ihastuessani

olen itseni polttava pyromaani.

Sytytän sisuskaluni

tunteiden tappavalla polttonesteellä.

Ensin nautin katsellessani tulta.

Lämpö läikkyy kaikkialle sinne,

jossa kaipaavalla on koleaa.

Sitten liekit ottavat vallan,

leviävät

sydämeni salaisimpiin käytäviin.

Tukehdun tunteeseeni.

Kärvennynkin kuumuuteeni.

Ja jälleen kerran

jäljelle jäävät vain kekäleet.  

Hän on kanssasi aina

Kristus sanoi minulle:

Et välttämättä löydä kasvojani

komeista kirkoista

tai puhtaista papin lipereistä.

Et välttämättä näe lempeitä silmiäni siellä,

missä hoetaan rukouksia kuin mantraa

vain suulla, ilman sydämen läpivalaisua.

Tiedä kuitenkin,

että olen kanssasi aina, kun kutsut minua.

Kun juttelet minulle.

Kun aloitat epävarmana uutta päivää

ja mietit, onko se aloittamisen arvoinen.

Tai kun mietit, oletko sinä minkään arvoinen.

Olen kanssasi aina,

kun tahdot jutella jollekin,

Olen ystäväsi ja kanssakulkijasi. 

Ihmisismi

Ei kommunismi eikä kapitalismi,

ei sosialismi eikä nationalismi.

Aatteet katsovat aina lempeämmin

omia oppikehyksiään kuin universaalia ihmisyyttä.

Aatteeseen verhoutunut ihminen

hymyilee aina enemmän kirjoitetuille ihanteilleen

kuin elämän ihmeille.

Ei kommunismi eikä kapitalismi,

ei fasismi eikä liberalismi.

Minulle riittää ihmisismi.

Yksinäisyyden lasiseinä

Tuntuuko sinusta joskus siltä,

että tuskanhuutosi tarttuu kiinni kitalakeen.

Ei lähde liikkeelle. Kipu jää sisälle.

Ääni on liian ohut ja repaleinen

sanoittamaan sitä kaikkea,

mikä sanotuksi tahtoo tulla.

Vai tahtooko tulla? Onko sille sanoja?

Korventava kipu. Ahdistava kipu. Yksinäinen kipu. Yksinäisyys.

Epämääräinen vieras vatsanpohjassa.

Määritelmät eivät riitä. Tunne jää silti, vaikka määrittelisi.

Niin monille tuttuja. Niin monille osa jokapäiväistä hengitysilmaa.

On kuluttavaa kärsiä niin, että esittää että ei kärsi.

On kuluttavaa olla itselleen

komedianäytöksen puvustaja, lavastaja, ohjaaja ja näyttelijä.

Liimata kasvoilleen ihmisiä riemastuttava positiivisuuden naamio,

syödä herkullista hattaraa

ja tuntea että ei täyty.

Matalavireisyys. Merkityksettömyys.

Yksinäisyyden lasiseinä, jonka läpi katson muita,

mutta jonka sisään muut eivät näe.

Mutta sitten tapahtui jotain.

Huomasin tuon lasiseinän läpi

Kristuksen hymyilevät kasvot.

Hän sanoi: "Älä pelkää. Olen sinun kanssasi joka hetki."

Ja nyt minä sanon sinulle, joka olet siellä oman lasiseinäsi takana:

Hän on sinunkin kanssasi joka hetki.

Tekoälyhoi

Kun joku sanoo nykyään tekoäly

alkaa oksennukseni jo valmistella

vatsasta reittiä ruokatorveen.

Kuin NMT-puhelimet 80-luvulla.

Tai internet 90-luvulla. Tai GSM.

Tai sosiaalinen media 2000-luvulla.

Tai älypuhelin.

Tekoälyhoi, älä jätä.

Miksi menemme jokaisesta asiasta niin sekaisin?

Alamme kohdella renkiä isäntänä.

Suorittaa imeliä palvontariittejä

siihen saakka, kunnes taas joku seuraava

mullistusten mullistusten mullistus

saapuu pelastamaan elämämme. 

Heinänkorsi

Poikamies etsii seuraa

Tässäpä tällainen poikamies,

joka puhuu ja pussaa ja tanssii.

Ja kun sua oikein mä kosketan,

voit hiukan myös mennä sä transsiin.

Tässäpä tällainen poikamies,

joka puhuu ja pussaa ja laulaa.

Ja sohvalla kaksin kun köllitään,

niin suudella saatan sun kaulaa.

En ehkä oo mikään komistus,

mutta hyväilyn mestari oon.

Ja maailma kun sua murjoo ja potkii,

Niin otan sut kainaloon.

Yhdessä sitten kun vanhetaan

ja askeleet hiukan jo hyytyy.

Arki se silloin on kauneinta,

kun myrskyt ja kiireet ne tyyntyy.

Rakkauden ovi

Kun kaksi katsoo toisiaan silmiin.

Katsoo hyväntahtoisesti ja syvälle silmiin.

Silloin sielut sipaisevat toisiaan.

Egot väistyvät tietoisuuden tieltä.

Avautuu ovi kaikelle sille,

jota rakkaudeksi kutsutaan.

Ihmistä etsimässä

Lohduksi

Toivon sulle jaksamista

tuskaisalle hetkelle.

Nyt kun matkaat murhelaaksoon

pimeälle retkelle.

Joskus vielä kyynelistäs

tehdään kaunis taideteos.

Ne sekoitetaan syvään maljaan,

siitä tehdään voimaseos.

Sitä ennen muista:

ei sun yksin olla tarvitse.

Käännä katse taivaaseen ja huokaa:

en mä jaksa itse. 

Vielä joskus      

Tahdon nähdä,

kuinka kahdesta tulee yksi.

Ihailla ja palvoa

tuota Luojan ihmettä.

Minulla on säästettynä 

ihmiselämän mittainen rakkaus

häntä varten.

Tytärtä tai poikaa,

jossa näen sävyjä itsestäni,

mutta itseäni kauniimpana.

Haluan sanoa

hänen kaikissa elämänvaiheissaan:

olet upea ja ihana.

Voi kuinka upea ja ihana oletkaan.

Tahdon kääriä hänet lempeästi

varauksettoman hyväksynnän huopaan.

Olla kanssakulkijana

koko käsittämättömän elämänkaaren.

Odotan häntä saapuvaksi

vielä joskus.  

Mustat päivät      

Ne tulevat tilaamatta,

ne mustat päivät.

Silloin ei mikään tunnu miltään,

aurinkokin ilkkuu.

Oksentaa väkisin valoaan ylleni

ja kirkuu:

"Kaunis päivä tänään. Onpa kaunis päivä tänään."

Positiivisuudesta paasaavat

sylkevät silloin myrkkyä.

Jokainen sana on liikaa.

Jokainen lause latteuden irvikuva.

Silloin en ylety rutiineihini

ja tunnen siitäkin syyllisyyttä.

Olen lopettanut taisteluni

näitä päiviä vastaan.

Olen oppinut

ottamaan ne vastaan.

Ristin vain käteni ja odotan,

että ne karkaavat kauemmas,

ne mustat päivät. 

Heikkoudessa on voima

Surusta syntyy aitoja lauluja,

murheista maalataan kauniita tauluja,

heikkoudessa on voima.

Jos kyyneleet kimaltaa kuin helminauha,

Ja sielusta puuttuu kokonaan rauha,

voin surusta ystävän tehdä.

Kun omasta voimasta hiljakseen luovun

ja lohdusta Luojan mä kokonaan juovun

jaksan taas huomista kohti.

Ei tarvitse jaksaa nyt kuin askel kerralla,

määränpää tiedossa on yksin Herralla,

siihen voin heikkona luottaa.

Tunnistan aina nuo katseet

Tunnistan aina nuo katseet.

Heidän välissään

pöytä, kynttilä ja epämääräisten halujen harso.

Ujot katseet

kurottavat kohti toisiaan,

hapuilevat hyväksyntää.

Etsivät vastauksia toistensa silmistä,

esittävät kysymyksiä omilla silmillään.

Ehkä tästä kehkeytyy

sielujen seikkailu.

Ehkä vain

lattea lauantai-ilta.

Tarinalla ei vielä ole otsikkoa.

"Mites sun ilta jatkuu?"

"Ei oo mitään suunnitelmia?"

"Mites sulla?"

"Ei oo mitään suunnitelmia."

Ja minä

siemailen viiniä viereisessä pöydässä,

siemailen viiniä ja siemailen heidän tunnelmaansa,

Varastan vaivihkaa viettelyksen

kohoavaa jännitystä.

Lainaan siitä hehkua

omaan pöytääni,

jossa ei pala kynttilä

Tunnistan aina nuo katseet.

Niiden ihmisten katseet,

jotka ovat

ensitreffeillä. 

Hiekkamyrsky

Pelkäätkö koskaan,

että aika loppuu kesken.

Tiimalasissa tapahtuu hiekkamyrsky.

Unelmat pölyttyneinä pöytälaatikoissa.

Rakkauttakin jäänyt kosolti käyttämättä.

Vain elämän kulumat kasvoilla kertovat,

että yli puolenvälin on jo tultu. 

Pienen pirtin yksinäinen

Hän pienen pirtin yksinäinen

mielessänsä pohtii:

"Tuliskohan joku käymään,

kelle soittaa tohtii."

On heillä omat elämänsä,

hän vain siinä tiellä.

On silti usein yksinäistä,

sitä ei hän kiellä.

Ikkunalla pikkulintu,

jostain siihen lennähti.

Silläpä ei ollut kiire,

hänen luokseen ennätti.

Kiikkustuoli narisee,

tikittää seinällä kello

Hän ottaa lääkkeet, nukkuu, syö,

mut suru vain, se soi kuin sello.

Hän kääntää katseen taivaalle,

ja toivoo jälleen salaa.

Että joku vielä kerran

oikein kovaa halaa. 

Repaleisen rukous

Luojani,

katso minua,

kun en itse kehtaa katsoa.

En itseäni, enkä sinua.

Vajavainen, hajanainen, puolittainen,

elämän irtolainen.

Sellainen minä olen.

Vain lihallista ihmisyyttä,

ruhjeita ja repaleisuutta

jokaisessa syntisessä solussa.

Pysyvästi keskeneräinen,

pysyvästi pysähdyksissä

oman merkityksettömyyteni kehässä.

Siellä painin itseni kanssa,

yritän saada otteen omavoimaisuuteni

heppoisasta harhasta

ja opetella luottamaan Sinuun. Kaikessa. 

Illan yksinäiset

Tyttö istuu asemalla

kaukaisuuteen katsoen.

Silmissä on surun verho,

sydän rikki tytön sen.

Ihmisiä kulkee ohi

askeliaan kiiruhtain.

Yhdellä on matkalaukku,

jollain muovipussi vain.

Jostain tulee siihen poika,

pysähtyy hän tytön luo.

"Onko sulla huono olla,

on silmät surulliset nuo?"

Ei tyttö siihen mitään vastaa,

poika viereen istahtaa.

Kaksi illan yksinäistä

toisistansa lohdun saa.  

Luojalle

Oletko siellä jossain,

jos oikein kovasti huudan?

Vai riittääkö ohuempi ääni,

ehkä kyllästynyt kuiskaus,

vaimea valitus?

Laitanko sormeni ristiin,

vai teenkö ristinmerkin?

Kumarranko vai polvistunko,

vai kaipaatko kenties ylistäviä äännähdyksiä,

hurmoksellista heilumista?

Jos olen väsynyt ja toivoton,

vailla voimia muodostaa mieleisiäsi rukouksia,

riittäisikö vain kevyt kuiskaus:

"Auta minua! Uskon kyllä Sinuun." 

Nelli <3

Ikävöin sinua yhä,

päivittäin.

Välillä ikävä kohoaa kirkkaiksi kuviksi,

välillä se on haaleampaa harmautta.

Tietoisuutta siitä,

että jotain puuttuu.

Kaipaus on kiinnittynyt

kaikkiin kodin yksityiskohtiin,

joihin jätit ainutlaatuisen tassunjälkesi.

Muistan kun ajattelin joskus sitä päivää,

jolloin sinua ei enää olisi.

Ajatus tuntui liian lohduttomalta ajateltavaksi.

Tunne tuntui liian lopulliselta tunnettavaksi.

Siitä on jo pian vuosi,

kun siirryit näkymättömien maailmaan.

Olen selvinnyt. Elänyt. Sitten taas selvinnyt. Ja vähän elänyt.

Lohtu löytyi siitä, kun ymmärsin,

että sinäkin elät yhä kanssani.

En enää samalla tavalla tunne kehosi lämpöä sylissäni,

en enää pääse vaihtamaan kanssasi silmiemme siristyksiä,

mutta kuitenkin kuljet vierelläni.

Ajatuksissa. Muistoissa. Kehon ulkopuolisessa tietoisuudessa. Rakkaudessa. 

Järkevä ihminen

Tahdon elää

niin että elämä tuntuu.

Niin että se maistuu

enemmän inkivääriltä

kuin haalealta hopeateeltä.

Tahdon heittäytyä hetkeen ja

huutaa huominen tiehensä,

karjua se kauemmas.

Tulkoon tulevaisuus sitten joskus,

jos nyt sinne asti pääsee tai jaksaa tai ehtii

tällä tiettömällä taipaleella.

Tahdon hypätä hyisiin aaltoihin,

vaeltaa vieraita polkuja,

etsiä ja löytää,

etsiä ja olla löytämättä,

etsiä etsimisen ilosta.

Tahdon tuntea, tuntea, oi tuntea

niin että intohimot ilkkuvat

sille sisäiselle äänelle,

joka kysyy:

"Oletko nyt ihan järkevä ihminen?"

Sitten vastaisin sille äänelle:

"Kun ihmisen aika lähenee loppuaan,

kiittääkö hän itseään siitä, että on elänyt kuin

järkevä ihminen."

Vain sua mä mietin

Kun maailma nukkuu,

vain sua mä mietin.

Miten silmiisi hukkuu

ja tunnen sen vietin.

En enää voi paeta.

Tahtoisin sut elämääni,

olla sulla hellä.

Iltaisin pidellä sylissä

ja vähän silitellä.

Näyttää mitä tunnen.

En tiedä, mitä sä mietit

meidän mahdollisuuksista olla.

Löytyykö sulta samaa hyrinää

siellä solutasolla.

En tiedä, mutta mä kysyä aion,

hyppäätkö kanssani uuteen.

Käydäänkö matkaamme vähitellen

vai suoraan ikuisuuteen?

Pupilli ja valkuainen

Milloin ihmisten silmät

lakkasivat olemasta

se sielun peili?

Kun nykyään katson ihmistä silmiin,

näen pupillin, valkuaisen ja sarveiskalvon,

mutta en elossa olevaa ihmistä.

Tympeät, tyhjät katseet

ovat kuin pikkukaupungin harmaat kadut

siinä kaupungissa, jossa on laitettu lappu ikkunalle: "Myymälä lopetettu."

On toki se yksi hetki, jolloin silmien usva vaihtuu hetkelliseen kirkkauteen.

Se hetki, kun he kaivavat sen perkeleellisen puhelimen laukustaan

ja alkavat hieroa näytöllä

kaikkivoipaista peukaloaan tai etusormeaan.

Tahtoisin sellaisen suhteen

Tahtoisin sellaisen suhteen,

jossa näkisimme toisemme kauniina,

mutta emme itsemme jatkeena.

Pitäisimme välillä kädestä kiinni,

mutta emme solmisi niitä yhteen.

Haluaisimme kuulla toistemme tarinan,

mutta emme muokata siitä omaa versiota.

Läheisyytemme olisi lämmin peitto,

jonka alle emme kuitenkaan tukehtuisi.

Kävisimme yökylässä toistemme luona,

niin että yökyläily olisi jännittävää

kuin joskus lapsena.

Olisimme yhdessä, mutta olisimme

erilliset.

Silti rakastaisimme.

Kovasti rakastaisimme.

Unitaidetta

Näen aina välillä niitä unia,

jotka saavat seuraavanakin iltana hymyilemään

sitä hieman poikamaista hymyä.

Niitä vähän sellaisia unia, tiedäthän.

Niissä unissa läheisyys on aina kaunista

ja halu kirkas kuin kevätaurinko.

Me teemme niissä taidetta,

Sotkemme sormivärein toisemme.

Olemme molemmat

koskettamisen kapellimestareita.

Värähtelevät vartalot

eivät ymmärrä veroilmoituksista, maailmanpolitiikasta

tai milloin ehtisi käydä kaupassa.

Niissä unissa ei etsiydytä etäämmälle toisen ihosta.

Siinä hetkessä on

kukkeus, kaikkeus, kauneus ja elämä.

Tämä kuluttavien pohdintojen maailma

tarvitsee lisää

unitaidetta. 

Keski-ikäinen

Hiukset ovat paljolti paenneet päästä,

katseeseen kertynyt eletyn elämän kulumia.

Peilissä pällistelee tuttu ja tuntematon.

Milloin muutuin nuoresta pojasta kömpelöksi sedäksi?

Näyttäkää se viemäri, johon nämä vuodet valuivat.

Vai tulinko teleportista huomaamatta,

vähän kainosti kurkistamaan keski-ikäisyyttä,

vain vilkaisemaan puoli yhdeksän uutisia

ja sitten jäinkin lottoarvontaan asti.

On tässä opittukin.

En enää hötkyile.

Monille asioille voin huitaista kädellä.

Hokea kiireettömän kahvikupillisen äärellä kliseetä:

"Mikäs kiire tässä valmiissa maailmassa."

Ja se kahvikuppi. Se ei ole mitään jäälattea, vaan se on kahvia.

Yksi tavallinen, kiitos.

En enää pelkää.

En pelkää sitä, että joku ei pidä minusta.

En pelkää edes sitä, etten itsekään joka hetki pidä.

Ja se peilissä oleva tuttu ja tuntematon.

Olen oppinut virnistämään hänelle hyväntahtoisesti.

Hykertelemme yhdessä setämäistä riemua

reikäisessä t-paidassa tai ihan vaan ilman.

Aina jotain kohti

Kuinka monta kilometriä

on tyytyväisyyteen?

Paljonko askelia onneen?

Juokset aina jotain kohti

vain ohittaaksesi.

Nopeasti. Vain nopeasti ohi.

Milloin pysähdyt katsomaan,

tuntemaan, maistamaan, haistamaan,

elämään?

Kuinka monta kilometriä

on vielä tyytyväisyyteen?

Paljonko askelia onneen?

Vai tuleeko se kenties sitten,

kun jalat eivät enää kanna

ja keho kertoo:

"elämä taisi nyt olla tässä." 

Tuomion ihminen

Kapea katse,

mutta leveä suu.

Kaltereilla suljettu mieli.

kielessä kalkkarokäärmeen pesä.

Tuomion ihminen.

Sanat täynnä tuomiota,

ivalla maustettua inhoa.

Miksi avara maailma

tahdotaan sulloa

suljettuun laatikkoon.

Miksi huudetaan roviolla demoneita,

kun voitaisiin vain

laulaa yhdessä nuotiolauluja.

Miksi halutaan hävitys ja häväistys

kaikkea sitä kohtaan,

joka jää oman katsekentän ulkopuolelle.

Leveä suu sylkee ivaa ja inhoa.

Kapea katse vaatii,

että toinen kaventaisi itsensä

osumaan hänen näkökenttänsä alueelle.

Pienentämään itsensä.

Kutistamaan elämänsä.

Kadottamaan osia itsestään.

Mutta miksi hän,

jonka kapea katse ei sivuilleen näe,

ei voisi vain olla utelias.

Ahah, siellähän on ihmisiä.

Erilaisia. Kaikenlaisia.

Mielenkiintoista.

Tutustutaanko?

Kerro sinä tarinasi

ja minä kerron omani.  

Ikuinen kesäyö

Se tunne,

kun haluaa häntä,

jota ei tunne.

Kun haluaa vain tietää,

millainen seikkailu

Olisi löytöretkeillä hänen ihollaan,

ilakoida ikuisessa kesäyössä.

Etsiä teitä täyttymykseen.

Ei mitään oikopolkuja,

vaan pitkän matkan vaellus.

Kielenkärjellä sulavasti suunnistaen,

rauhassa reittejä tutkien.

Sanotaanhan:

matka on tärkeämpi kuin määränpää. 

Kunnon ihminen

He pohtivat: mikähän tuolla on, 

kun aina hymyilee ja nauraa itsekseen? 

Jotain vikaa varmasti päässä.

Mutta huoli pois. 

Enemmän on yhä heitä, jotka eivät itsekseen hymyile, vaan ovat yhdessä vihaisia. 

He, joiden pää on säädetty yhteiskuntakelpoiseen vakavuuteen. 

He kaikki, normaalit läheisilleen tiuskivat ihmiset. 

Kunnon ihmiset.  

Uskollisin ystävä

Yksinäisyys tuli kuudelta kylään.

Astui kainosti kynnyksen yli kuin kysyäkseen:

todellako tahdot taas viettää illan kanssani.

Olen oppinut pitämään hänestä.

Katsomaan häntä hyväksyvästi.

En enää ärsyynny

hänen kehottaessaan katsomaan parvekkeelta:

Katso, tuolla ihmiset

juttelevat, nauravat, tanssivat ja suutelevat.

Tuolla levitetään ystävyydelle viltti

ja juodaan jännityksen maljoja.

Nykyään katson yksinäisyyttä hellästi.

Sanon hänelle:

keitänkö sinulle teetä, vai otatko jotain vahvempaa?

Sitten istumme kiireettömästi,

kunnes hän päättää joko lähteä

tai jäädä yökylään

Itsenä olemisen mittayksikkö

He sanovat näin:

täytyy olla oma itsensä.

Täytyy olla rohkeasti oma itsensä.

He sanovat näin,

mutta eivät tarkoita sitä.

Sillä sen jälkeen,

kun olet tuonut todellisen olemuksesi näkyväksi

ja lakkaat mittailemasta mielipiteidesi sopivuutta,

sinut sivuutetaan useammin kuin aiemmin.

He, jotka kehottivat olemaan omia itsejään

ja olemaan välittämättä muiden mielipiteistä,

pyytävät nyt eleillään ja ilmeillään:

Voisitko olla vähemmän oma itsesi.

Voisitko olla olemassa vähän vähemmän.

Voisitko vaimentaa äänesi.

He jättivät alun perin mainitsematta,

että itsenä olemiselle

ainoa sovelias mittayksikkö on

näkymättömyys. 

Kohtaaminen junassa

He huomaavat toisistaan,

että he huomaavat toisensa.

Kaino katse kohtaa kainon katseen.

Hymy hapuilee hymyä.

Hieman arastellen,

paljastumista peläten.

Sisuksissa hypähtelee hilpeitä heinäsirkkoja,

keveästi kutittelevat.

Poskissa puna,

silmissä jano.

Mutta voi ei!

Heidän viereensä istahtaa häpeä,

hävyttömin kuokkavieras kaikista,

matkustaja ilman pääsylippua.

Häpeä tuijottaa tuomiten,

kohdistaa katseensa heihin molempiin.

Hetki sitten

mieleen nousseet sanat

katkeilevat kitalakeen,

jäävät jumiin.

Juna pysähtyy.

Toinen jää pois,

eivätkä he koskaan enää tapaa,

eivät koskaan ehdi tutustua toisiinsa.

Toinen jää junaan istumaan.

Häpeä jää seuraksi.

Nauraa hetken ivallisesti

ja siirtyy seuraavaan vaunuun

jatkamaan työtään.  

Intohimon krematorio

Kulta,

eihän kuluteta turhaan

sitä sanaa,

joka luo lopullisuuden karmaa.

Eihän tehdä tavuista ja taivutuksista

taakkaa itsellemme.

Rakas, rakastan, rakastunut, rakkaus.

Kulta,

eihän kuluteta turhaan

sitä sanaa,

ettei meille käy kuin heille,

joiden katseesta sammuu tuli

ja vain tuhkat jäävät

intohimon krematorioon.

Ettei meille käy kuin heille,

jotka eivät samassa huoneessa

huomaa toisiaan.

Kulta,

eihän kuluteta turhaan

sanaa rakkaus.

Ollaan toisillemme

rakkaus. 

Tällaisina iltoina

Tällaisina iltoina,

jolloin huoneistoni tapeteista tihkuu tyhjyys

ja kuu kurkistaa taivaalta hymyttömänä

ajattelen sinua.

Oletko olemassa jossain?

Tuletko elämääni jostain?

Tällaisina iltoina

ajattelen sinut eläväksi.

Piirrän kaipauksellani

kuvitteellisen kehosi ääriviivat.

Oletko olemassa jossain?

Tuletko elämääni jostain?

Sinä, rakkaani,

vielä tuntematon.